Urhea ruvahti
hänen kämmenensä tulvahti sakkaa pullolleen
katupiki mustasi tumput ja reet
petoni raahasi kesän vartta jalaksien pohjia pitkin.
Himpun hän korahti
vaappui ankkasynkronissa laivain ohi tähtäintä kituuttamaan
silmänreiässä yksilaivainen hallivarasto mitoilla valssimassoille
ja muisti: silloin petoni kiljahti antautuen fillarin alla.
Raidepölkyllä tervansierteä kysymys makaa päistikkaa
ja kankea, poltonsykkivä koipi pamputtaa hetken poskelle
soran julistavaa mafiaa,
kierteetöntä, ei kuten hiekka,
pikkuhiesujen suurta vaatimattomuutta
kuin heinäroiskeiden kostumaa nurmetta, apilaa.
Nämä hiiskuen kaiteelta maalirapinan ohi jokipinnan alle
niinkuin kalat mummolaan,
viivyksii juopon radiotarina uppounehtuvan venosen mailta
kiipeilee satu ja määrä iltatiivistä hengästystä.
Ves on taatun iisi.
Käy ei viive, on suoloiston hidas marssitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti