torstaina, helmikuuta 22, 2007

Punainen aamutakki

Miksi syön niin paljon,
miksi tuijottaa kiivi minua aueten häälyvistä silmistään
ja karvat uppoavat haamuina hedelmien aaltoon
On päivä, aamu, sunnuntai, vanha torstai,
mutta mistä tämä autius,
valtavat joen pyörteet
joissa ihmismassan kasvot hymyievät surullisina
Kavala salaman kaltainen valo työstää seinästä muruja
hienot metallikaiteet ympäröivät vettä valuvia räystäitä
rahasetelit valmistavat kunnon seppeleitä.
Seison peilillä kuin pölymuru
aamutakkini liepeessä on punaista,
reiteni kohdalla verkkarissa on punaista
nenäni pudottelee tristessaa ja pilkuttaa vettä punaiseksi
pysähtynyt salamavalo piirtää hartiat,
joiden varassa jaksan kannatella kevyitä kehoja
Ne ovat hitunen, pikku pala, miukuva poikanen
olen tarpeeksi vahva pudottamaan heidät ovillaan
valmiina ryömimään puuvillaan
Katselen likaraitaa, on ambulanssin mahdollisuus
aina se on
aina pitkä traktorinura kulmakarvojen välissä
jossain junaratojen varrella, kilometrien päässä vaalea talo
jonka karmit ovat moreeni
seinien alareunassa homeen arvet
kuitenkin väsymättä nuokkuu hanhi,
on haikara-taru jo jäänyt lapselliseksi
Lapset olivat rakkaudesta, surumuru keitto lämpimästä
kitarasta löydän joskus sen pakoilevan viiveen
on lämmöstä hukkaa, öljy pääsi melkein loppumaan
järjetöntä pitää vetoisia huoneita
järjetöntä kuin vesikiduttava elämä
kierivä, uskollinen jyränpyörä

1 kommentti:

Vox Lumos kirjoitti...

Miksi syön niin paljon sanoja
rouskuttelen aamiaiseksi
monta kulhollista