Yksin junassa halki Suomen

Musta koirapatsas täplittää pihaa, jolta lumi katosi marraskuutaan
Tunti on se pisara, joka valuu selän uomaa raskaine kantamuksineen
Se, mikä jatkuu
on sähkö ja sen viivainen linja
ja puhahduksina putkahtavat näkyviin kaupungit, jokirantamat ja laiturit
työttömine sepeleineen.
Junan eteinen kolkkaa.
Suuren veturin jylyssä lepää pätsi, se unelias, kuuma soppi
jossa tuleva vetää raidetta
sekunti toisensa perään haraa vastaan koleaa yksinäisyyttä.
Etelä-Lapissa lumi luikertaa ja taputtelee männyn kylkeä,
koivikko vielä ennen Oulua kikattaa
ilma kiertäen runkojen ympäri
maassa paikallaan moni eväskolo, eläinpesä
joista minä menen ohi vauhdilla, ja kun olen mennyt
hiipii kuparinruskea vesi sulakohtiin liueten niissä kohdissa metsää,
joissa ei tarvo muu kuin raidemies ja joissa maan ylpeys on poikki.

Oulaisissa asunnot nöyrän matalia
ja uimahalli kainalonsa alla piilossa.
Postiauto katoaa nurkan taa
lumipaakut ujoiksi sulaneet

Kupéessa voileipä ja mehuasema, hankala asento, syvä torkku
eteinen hiljenee ja sulkee silmänsä
nuori nainen ja kuitukangaskassi ja hänellä 56 turkoosia istuinta

Herätä liian aikaisin

Tahmea kyky painaa luomea ja tukka on liian pitkä.
Näkymä on tumman möhnän alla
ja kiteet puhkovat peittoa silmään.
Aivastelua.
Muistilappuja on aina paljon ja vesisateeseen
on alkutalvesta vielä pitkä matka.

Toinen lähtee töihin siivoamaan kauppahyllyjen alla
pillottelevia satiaisia
naarmuihin takertuneita
poolo lämmittää kotona, pitkä niska
kuljettaa ylös ajatusta niinkuin Pisa tai Tuomiokirkko
vinosti, kiertyen, taivasalla ja sekaisin

Anna minun nukkua, nokkonenkin odottaa

istun tässä ja huojun ja ohikäveljä menee horisontista sisään

Nukutun yön jälkeen

Joku kaipaa minua aamuyöllä.
Ylikulun päällä moottorit seisahtuvat.

Juon palan unta,
riemun jatkeen kamomillaa
näinkö oli puhelimen pakkanen,
suutaan virne
silmään soima katse
vai oliko se unta?

Niissä oli keitaita, sanoo hän, jonka jaloissa
kummeksuvat lapsipäiset, viileiksi jääneet rakastajat.
Suuret, väsyksissä keilojaan pyörittävät pienet ihmiset
ja vikaan karahtaneet summerit
nupulle pysähtyneet poikalapset
siekailemattomat kiviuunissa apetta kypsyttävät emot
he kokoontuvat joen mahtavana pysyvään rantaan
ja rakentavat yksinäisyyspyörän.

Sulakohdissa takkuaa katse.
Neuvoton kysyy ja kaaduskelee,
ja minkäänvärinen katto rapisee alas ryhmän päälle
pistellen naurettavia pikku sanoja kahahtaviin suihin

ja ryhmät mouruavat.