Taas aamuyö.
Laikka pyörittää hissuksiin tuskaansa ylläni.
Maateolo, tupakantunkkainen iho
rombi tökkii sisälläni villaisten sukkien
kipua viileään makuusijaan.
Oli nuolia tummassa silmässä,
uloskäyntejä osoittavia vihreitä ohjaimia.
Laatokka on pienempi kuin se katosta valaiseva
hankala pyry.
Heijaavat kädet näyttivät typeriltä,
vielä aamulla sen muistan:
pudotin viileän epätunteen lasin läpi ulos pakkaseen.
Ei meille aina pääse:
durumia, kätkettyä arabiaa ovat sellini verhot.
Saa suutelo olla toisen kukinto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti